Kirjautuminen | Rekisteröidy |

SFNET.FI | Ryhmä: sfnet.harrastus.kirjoittaminen


Uusin tekstini : Liikanainen rakkaus

<(Kirjoittanut Simo Pahula <spahula@ijkk.fi> [11:46] 10.12.2004)>
Tämän teksin luomisessa käytin palapelitekniikkaa, eli kirjoitin
tekstin lopun ensin, sitten vähän alkua, keskeltä jotain ja niin
edelleen.
Tekniikka ei sovi kyllä tyyliini. Ok, joihinkin se ehkä sopisi..

Tässä tekstissä on siten ehkä joissain paikoissa ontumista.

-----------------------------------------------------------
LIIKANAINEN RAKKAUS 

(c) Simo Pahula 2004
____________________________________

Olen taajamajunassa, sen viimeisessä vaunussa matkalla Hyvinkäälle
Hämeenlinnasta, syntymäkaupungistani. Tuntui, nyt kun kaikesta on
kulunut kuukausi, että nyt olisi aika kohdata se Hyvinkää ja ne
muistot siellä. On tällä matkalla raadollisempi arkitodellisuuden
asettama syy. Minun täytyy mennä pakkaamaan loput tavarat asunnostani
koska vuokrasopimus siitä kämpästä päättyy. Juna ei ole vielä
Turengissakaan, mutta silti kaikki tapahtunut on jo mielessä. Kaikki
se mikä muutti minut niinä kymmenenä vuotena nykyisekseni, tapahtui
siellä minne olen matkalla. Yritän karistaa ne pahat muistot ja teot
pois mielestäni katselemalla marraskuisia maisemia.

Teitä, peltoja, metsää ja maataloja joihin ne tiet vievät. Pellot ovat
kynnetty ja kaikkialla on tasaisen harmaata. Mutta tämä ei ole
maalaismaisemaa, vaan pian Riihimäkeä. Ryttylä meni jo ohi. Kuuntelen
ihmisten juttelua vaunun toiselta puolelta, kovaäänistä matkapuhelua.
Olen saanut selville, että sen tummatukkaisen naisen tuttavan isä asuu
Tampereella, äiti Hyvinkäällä ja että sen tuttavan lapset ovat tällä
hetkellä mummolassa Hikiällä sekä hänen miehensä on jostain syystä
tällä hetkellä Oulussa. Eli todella tärkeä informaatiota minulle.

Katson ohivilisevää maisemaa, Riihimäen lähestyvää asemaa junan
ikkunasta samalla kuvitellen elämäntarinaa tuolle perheelle. Miksi he
erosivat? Kumpi petti? Tiedän näillä mietteilläni pääseväni omaan
elämääni. Miksi he alun perin erosivat, Matias ja Riina? Kumpikaan ei
pettänyt toistansa. Me vain Riinan kanssa erottiin tunnetasolla
erillemme, rakastelu muuttui pelkäksi seksiksi ja seksi paritteluksi,
aistien sinfoniaksi ilman tunteita. Siinä vaiheessa me muutimme
erillemme, omiin asuntoihin. Minä jäin siihen, jossa olimme asuneet
sen vuoden ja hän sai vuokralle asunnon vanhempiensa tukemana. Se oli
aika varma päätös asua erillämme, emme edes enää ottaisi yhteyttä
toisiimme. Se oli kyllä kaunis ajatus mutta toteuttamiskelvoton. Me
rakastuimme toisiimme jo 15 vuotta sitten kun kävimme yläasteella
samaa luokkaa. Seurasin häntä aikanaan Hyvinkäälle.  Ja nyt kaikesta
voi vain sanoa, että oikeastaan se on typerän hassua, kuinka rakkaus
häviää. Vahinko, että meidän tapauksessamme se tapahtui väärällä
tavalla.

Mietin myös elämääni. Pitäisi kait ryhdistäytyä ja hankkia töitä. Iso
pankkitili ei tuo onnea. Perintörahoja minulla on kaksi miljoonaa,
mutta raha ei tuo onnea. Mä en edes paljon käytä sitä. Kunhan vuokran
maksaa ja pitää itsensä ruoassa.

Nämä maisemat, joita olen tottunut katselemaan elämäni aikana,
vilisevät yhä ohi. Riihimäen ratapiha. Tämän junan pitäisi olla jo
perillä, mutta oikeastaan toivon sitä ettei se koskaan tule perille
koska koen olevani kotona silloin, kun olen matkalla jostakin
jonnekin. Perillä minä palaan kerrostaloasuntooni viimeisen kerran.
Siellä ovat vielä pakkaamattomia tavaroita, joita on vain siirrelty
paikasta toiseen. Tänään ne on pakko pakata, koska olen sopinut kyydin
takaisin Hämeenlinnaan. Isäni tulee hakemaan epäonnistunutta poikaansa
takaisin kotiin. Tosin isä kyllä ymmärtää minua koska itsellänsä on
samanlaisia kokemuksia. Hän pysyi naisensa kanssa yhdessä vain meidän
lasten takia. Hekään eivät osanneet lopettaa rakkauttaan ajoissa.
Lopputulos heillä on se, että äiti asuu Tampereella ja isälläni on
vain meidän talo sekä lähestymiskielto.

Tiedän saavani monta takautumaa Hyvinkäällä. Tiedän myös löytäväni
sieltä muistoja entisestä elämästä eli Riinasta enimmäkseen. Elämäni
on aika surkeaa, eikä kuulosta tuon tummatukkaisen naisenkaan elämä
huvittavalta. Hän kertoo ystävälleen vaarinsa kuolemasta josta on vain
viikko aikaa. Puhelu päättyy kyyneliin.

Juna lähti Riihimäeltä valumaan kohti seuraavaa asemapaikkakuntaa,
Hyvinkäätä. Onko tämä sittenkään niin hyvä idea tämä matka? Sen
asuntoasian olisi taatusti voinut delegoida jollekin muulle. Tästä
tulee tosi kiva päivä, tunnen sen jo. Silloin sinä yhtenä päivänä kun
kaikki hajosi lopullisesti niiden 24 tunnin aikana. Koko elämäni
Hyvinkäällä tuhoutui silloin. Se alkoi siitä kun Riinan ja mun yhdessä
asuminen, se "koti" romuttui petokseen. Olin kännissä ja Riina oli
iltavuorossa kioskilla. Olin pokannut yhden yhtä kännissä olevan
naisen mukaani kämpille. Riina pääsi aikaisemmin töistään. Se pokani
pakeni meidän riitaa, joka päättyi siihen että Riina läksi pois
kaverilleen. Seuraavana päivänä hän tuli takaisin muuttoapulaisen
kanssa. Silloin sovimme asumisjärjestelyt ja jatkot.

Ja nyt jostain syystä mietin, että onko kuoleman jälkeistä elämää? Jos
sellaista olisi varmuudella pystytty todistamaan - niin miten elämä
muuttuisi? Mietin joskus aika turhia asioita, mutta teen sen vain
siksi etten pohtisi omaa elämääni liikaa. Onko kuoleman jälkeistä
elämää? Jos sellaista olisi varmuudella pystytty todistamaan - niin
miten elämä muuttuisi? Mietin joskus aika turhia asioita, mutta teen
sen vain siksi etten pohtisi omaa elämääni liikaa. Otan liikaa taakkaa
muiden asioista, kuten ystäväni Akin puuhista.

Olemme olleet kavereita aina lapsesta saakka. Olemme olleet kantamassa
pikkuveljeni arkkua.  Minä kuskasin häntä äitinsä hautajaisiin. Paljon
on koettu yhdessä. Ja nyt hän ei enää välitä elämästään. Sekin on
meille yhteistä. Tajusin sen heti silloin, kun sain kuulla
tapahtuneesta. Aika jännää, miten se kaikki sattui samalle viikolle.

Oli maanantai.

Silloin oli aika kova myrsky. Vettä satoi vesipyrynä. Tuuli kolisutti
kerrostalon peltikattoa niin että sen kuuli asuntooni. Kello oli
muistaakseni jossain neljän maissa iltapäivästä. Silloin ovikello soi.
Menin avaamaan ja oven takana seisoi Aki sateesta märässä
farkkuasussa. Kysyin että mitä nyt?

Aki oli vain hiljaa ovensuussa ja katsoi minua silmiin. Kutsuin hänet
sisään, sillä tunsin että jotain aika pahaa on sattunut, kun mies oli
niin vakavana. Silmistä näin että hän oli itkenyt, mikä oli
harvinaista.

"Liisa petti mut. Se nai toisen kanssa."

Sai Aki sanottua, ennen kun lähti, pyysi kaikkea anteeksi ja lähti. Mä
puin päällysvaatteet päälleni ja lähdin hänen peräänsä. Kadulle
päästyäni, en nähnyt Akia missään. Näin vain paikallisliikenteen
bussin menevän poispäin.  En lähtenyt sen auton perään siinä säässä

Juna saapuu perille, minä lähden. Asemalaituri on märkä sateesta. 
Olen siis viimein täällä, kaupungissa jossa on liikaa muistoja. Monta
pahaa asiaa tapahtui täällä. Tuokin silta..

Se oli tavallinen marraskuinen päivä kaksi vuotta sitten, ei silloin
tapahtunut paljon muuta kun että mä aloin polttamaan röökiä.
Nautiskelin siitä ensimmäisestä savukkeesta kävellessäni rataa
ylittävällä sillalla. Helsingin juna oli juuri tullut ja Riina oli
ollut sen kyydissä. Hän tuli sillalle portaita myöten ja törmäsikin
heti minuun. Hän käyttäytyi, kun näki mut tupakka sormien välissä,
aivan kuin olisin pettänyt hänet. Mä olin luvannut, etten alkaisi
jälleen tupakoimaan. Ja minä olin silloin luvannut sen tekopyhästi.
Meille tuli siitä asiasta riita. Ja kun poistuimme siltä sillalta,
niin olimme eronneet. En vain muista että kuinka mones ero se oli.
Mutta se päättyi siihen, että palasimme yhteen.

Olen viimein sen talon edessä, jossa olen asunut viimeiset 5 vuotta,
Monta muistoa tulee mieleen. Tämä portaikkokin, hissi on edelleen
epäkunnossa. Tänään saa rehkiä niiden tavaroiden muuttamisessa. Jos
vain muistoiltaan ehtii. Viimeinen viikko tässä kämpässä alkaa
palautumaan mieleeni.

Sen viimeisen viikon tiistaina heräsin siihen että ovikello soi.
Keräsin itseni sängystä ja menin niine hyvineni avaamaan - ilman
mitään. Tulija oli Riina. Siinä me olimme ovensuussa. Minä olin täysin
alasti ja hän itkuisena ja minua halaamassa. Ohjasin meidät sisään ja
laitoin oven kiinni samalla kysyen:

"Mitä nyt on?"

"Matias, mulla on ollut niin ikävä sinua. Eikö me voitais olla taas
yhdessä? Matias, ihan totta.. Anteeksi se viime yö, mä olin sekaisin.
Mä haluun, että otat mut takaisin.  Me kun ollaan jo tunnettu niin
kauan, ihan alaluokilta asti.."

"Niinhän me ollaan.. Kuule, mene tuonne keittiöön istumaan niin mä
laitan jotain päälleni, niin puhutaan sitten."

"Joo.. kiitos. Laitanko mä jotain sulle? Sä ot tainnut just herätä?"

"No, jos kahvia laittaisit tulemaan - jos siellä enää on."

Minä pukeuduin pelkkiin verkkareihin ja nuhtuneeseen T-paitaan hänen
kolistellessaan keittiössä. Siitä tuli sellainen kotoinen olo. Aivan
tälläistä meillä oli joskus ollut kun asiat olivat paremmin. Tultuani
keittiöön siellä ei kuulunut kahvinkeittimen porinaa, Riina istui
pöydän ääressä ja katsoi ulos ikkunasta syyskuiseen vesisateeseen.
Huomattuaan minut hän sanoi huolimattomasti.

"Sulla ei ollut kahvia"

"Niin, mä unohdin ostaa sitä eilen. Kaapissa on appelsiinimehua, sitä
on kyllä purkin pohjalla kahdelle, jos otat? Sitten voidaan jutella
tästä."

"Voin mä sitä ottaa, kiitos"

"Mä lupasin liikoja. Mehukin on lopussa."

"Ei se mitään.. Tule vain tänne, mulla on paha olla."

Istuin hänen eteensä vaikka tahdoinkin vain halata häntä ja sanoa että
kaikki kyllä järjestyy. Tiesin naisella olevan samasta syystä se paha
olo, kun oli itselläni. Meidän eromme, meidän rakkautemme, meidän
sopimisemme.. Tämä meidän juttu oli niin kaunista. Mutta minä katsoin
häntä silmiin puhumatta vaikka nainen etsi olemuksestani jotain
lohduttavaa. Riikka oli varmaan valvonut koko yön itkien. Hän oli
yrittänyt peittää punaisia silmiään meikillä, mutta oli nyt itkenyt
nekin pois. Hän vältti katsomasta minua silmiin ja se tuntui pahalta.
Kului monta minuuttia hiljaisuutta, jonka rikkoi vain jäätelöauto
jostain kaukaa. Silloin hän rikkoi tilan kysymällä

"Matias, mä haluun että sä alat mun kanssa uudestaan? Unohdetaan
kaikki mennyt. Minä rakastan sinua. Sano rehellisesti rakastatko sä
minua?"

"Entä jos minä en rakasta sinua tarpeeksi? Mitä silloin teet?"

"Mä lopetan kaiken. Tapan vaikka itseni, mä en jaksa enää tälläistä
elämää.."

"No mä en rakasta sinua tarpeeksi, enkä jaksa nyt miettiä meitä sen
Akin takia. Ymmärräthän? Jaksatko odottaa niiden hautajaisten
jälkeen?"

"Kyllä mä ymmärrän että tää on turhaa, mutta silti minä tahdon sinut"

Hän huokaisi ja katsoi minua tahtoen että olisin siirtynyt hänen
viereensä ja halannut kaiken pahan pois. Olisin tahtonut tehdä sen
mutta pysyin vaiti monta minuuttia. Olisin tahtonut olla hänen
vieressään, koskettaa häntä mutta olin jotenkin lukossa ja se ahdisti.
Jälleen kului minuutteja yrittäessäni saada puhetta aikaan. Sen
ahdistavan hiljaisuuden rikkoi hänen kysymyksensä.

"No, voin mä sulle antaa että muistaisit mitä on pelissä."

"Kyllä se sopii - mutta se olisi sitten vain pelkkää seksiä. Me emme
silloin rakastelisi"

"Kyllä mä sen tiedän ja mä tunnen sinut Matias - sä tarvitset minua."

Riinan sanat avasivat lukkoni. Ne olivat viimeiset sanat, mitä
puhuimme sinä aamuna. Siirryin toiselle puolelle sitä pöytää ja
suutelin häntä tuntien sen rakkauden mitä halusin kieltää. Samalla
Riina riisui housuni pois. Hän repi paitani riekaleiksi ja suuteli
rintaani jatkaen alas määränpäänään leikkikalunsa joksi hän siitintäni
kutsui.

Jatkoimme siitä kiihkeästi suudellen makuuhuoneeseen, missä unohdimme
olevamme ihmisiä. Muutuimme eläimiksi joita ohjasi vaisto ja halu
tyydyttää. Me parittelimme suutelematta sen enempää, kuten meille oli
tullut loppuvaiheessa tavaksi. Kun olin saanut tarpeeni tyydytetyksi,
minä vain heitin Riinan pois päältäni ja kehotin häntä poistumaan. En
antanut kyynelten häiritä, vaikka tahdoinkin vain sulkea hänet
syleilyyni ja pyytää kaikkea anteeksi. Mutta minä näytin hänelle ovea.
Riina lähti hiljaisena enkä minäkään kertonut hänelle rakastavani
häntä.

En vain tiedä vieläkään, että miksi olin niin helvetin kylmä häntä
kohtaan sinä aamuna. Katselin hänen lähtöään vielä ikkunasta. Hän
seisoi pihalla katsoen ylös ikkunaani. Katsoimme toisiamme
ikkunalasejen ja neljän kerroksen tyhjyyden muodostaman tilan läpi.
Sitten hän käveli pois ja minä puin päälleni lähteäkseni kauppaan
ostamaan ruokaa.
Sinä päivänä ei sattunut mitään muuta erikoista. Sovin vain käyväni
seuraavana päivänä, keskiviikkona, Hämeenlinnassa katsomassa isää.

Mä heräsin jälleen puhelimen soittoon silloin keskiviikkona. Se oli
Aki ja hän tahtoi tavata, ei halunnut viettää iltaa yksinkään.
Varsinkaan nyt kun Liisa oli muuttanut pois tiistai-iltana.
Koska olin sopinut käyväni kotonani Hämeenlinnassa, niin sovin että
hän voisi tulla vasta illalla. Se reissu kyllä olisi saanut jäädä
tekemättä, sillä palattuani Hyvinkäälle ja kämpilleni - kello oli jo
jotain 23 - puhelin sitten soi. Vastasin siitä huolimatta että tiesin
soittajan etukäteen. Mutta sillä kertaa olin väärässä. Se ei ollut
Riina, vaan Akin veli Pasi, joka kertoi suru-uutisen. Aki on mennyt
hirteen. Se löydettiin tunti sitten. En voinut uskoa sitä, tuntui
kylmältä! Jos olisin tajunnut Akin puhelusta sen, että kaveri todella
tarvitsi ystävää - niin en olisi lähtenyt.

En tiedä kuinka kauan istuin puhelin kädessäni tuijottaen tyhjyyteen,
kunnes soittoääni herätti minut takaisin todellisuuteen. Vastasin
puheluun automaattisesti. Se oli Riina. Oli kuulemma hyvin pahoillaan
siitä, ettei ollut pysähtynyt päivällä huutooni. Olin nähnyt hänet
asemalla lähtiessäni Hämeenlinnaan. Kuulin vain hänen äänensä luurista
tajuamatta sitä.

"Mutta nyt minulla on aikaa. Tahdotko että mä tulen sinne?"

"Kyllä sä voit tulla.. Nähdään kun tulet."

Sanat tuntuivat hiekkapaperilta mutta silti ne valuivat ulos suustani.
 Puhelun jälkeen tajusin mitä olin luvannut. En olisi silloin tahtonut
muuta kuin itkeä itseni uneen. Mutta kerta Riina oli tulossa, niin
kovetin itseni. Tunnin odottelun jälkeen ovikello soi viimein. Avasin
oven, hän tuli sisään, suljin oven hiljaa ja me halasimme. Siirryimme
sohvalle ja tarjosin naiselle jotain. Juotavaa tai jotain? Riina ei
halunnut mitään muuta kuin jutella kanssani.

"Matias. Mä kuulin siitä Akista Pasilta.. Mä olen pahoillani siitä."

"Kiitos.. Mutta sä et varmaan tullut tänne asti vain kertomaan tuota?"

"En niin. Matias, mä en enää kohta enää jaksa tätä meidän peliä.
Otatko sinä minut takaisin vai et?"

"Sä tiedät etten mä pysty antamaan siihen kunnollista vastausta. En
nyt! Ehkä meidän on vain hyvä olla näin? Mä olen pahoillani, en voi
tarjota muutakaan"

"Mutta mulla ei ole keitään muitakaan. Jos sä et halua mua, niin mä
olen yksin?"

"Olen pahoillani, mutta niin sä taidat sitten olla."

Riina ei enää kestänyt. Hän alkoi itkeä, tunki itsensä minun syliini
ja kertoi itkuisesti että tahtoisi siinä tapauksessa vain tappaa
itsensä. Mietin kauan sopivaa vastausta, sellaista joka olisi
kummallekin sopiva. Me olimme siinä sylikkäin, molemmat itkeneenä
elämän julmuutta. Minä silitin hänen hiuksiansa ja sain kuiskattua:

"Sitten sinun täytyy vain tehdä se."

Katsoin parhaaksi sen jälkeen nousta ja heittää Riinan ulos
asunnostani. Minä katsoin hänen sohvalle jäänyttä olemustaan silmiin
samalla kertoen että hänen olisi nyt poistuttava luotani sillä tämä ei
toiminut. Hän läksikin jättäen jälkeensä painostavan tunnelman.

Mietin sitä olotilaa. Hän lähti sekavassa mielentilassa minun
tahdostani. Asuntoni alkoi ahdistaa, kaikki tapahtunut ja se huoli
Riinasta. Entä jos hän tappaa itsensä ja syyttää siitä minua? Se
kaikki sai minut lähtemään silloin ulos. Ja se oli hyvä että tuo olo
tuli. Sillä, käveltyäni aikani summamutikassa kaupungin öisiä katuja,
ne rauhoittivat oloni. Oli tiistain ja keskiviikon välinen yö, eli oli
rauhallista. Taivas hohti takaisin kaupungin valoja ja tihutti vähän
vettä. Mietin kaikkea, olin huolissani Riinasta. Löysin itseni
rautatieasemalta. Olin kulkenut rataa ylittävällä sillalla ja sattunut
katsomaan asemalle. Sillalta kun pääsee alas laitureille, niin menin
portaita pitkin Riinan luo. Hän oli valmiina hyppäämään seuraavan
junan alle. Hän huomasi minut, muttei silti lähtenyt pakoon kun
kävelin hänen luokseen.

"Anteeksi."

"Miks sä nyt pyydät anteeksi? Asia tuli harvinaisen selväksi!"

"Mun ei olisi pitänyt heittää sua mun kämpiltä ulos. Mä oon nyt
sekaisin Akin takia, kai sä nyt sen ymmärrät? Mä rakastin sitä kun
omaa veljeä! Ja nyt säkin olet tappamassa itseäs välittämättä
paskaakaan siitä, että mitä se mulle tekee!"

Riina jäi sanattomaksi. Mä istuin penkille ja hän istui viereeni.
Kello oli yksi ja raidenäyttöön syttyi varoitus ohiajavasta junasta.
Riina löi minua ja kivahti:

"Älä edes sano, etten mä välittäisi susta! Matias, mä välitän enemmän
kun arvaatkaan. Siksi mä ajattelin hypätä junan alle, että sä pääsisit
viimein jatkamaan elämääsi."

"Riina, mulla ei ole elämää ilman sinua. Jos sä nyt hyppäät sen junan
alle, niin mä odotan seuraavaa. Jos sä tapat itsesi, niin millään ei
ole enää minulle väliä."

"Mitä mun sitten pitäisi tehdä? Pysyä hengissä vain sinua varten!
..mutta mä haluan sinut Matias. Miksi et halua että mä muutan sun
luo?"

"En tiedä, ehkä mä pelkään että sä muutat mielesi ja kyllästyt muhun,
jos me ollaan aina yhdessä.."

"Älä sönkötä mitään. Kuule, älä viitsi jauhaa paskaa.. Sä vain et
rakasta mua ja sillä selvä."

Se juna oli jo lähellä. Riina nousi seisomaan ja asteli lähelle rataa.
En jäänyt katsomaan että hyppäisikö hän todella sen junan alle. Mä
syöksyi eteenpäin ja otin Riinaa olkapäästä kiinni ja vedin itseäni
päin junan pillin huutaessa. Me kaaduimme laiturille ja tavarajuna
jyskytti ohitse metrin päästä meistä. Riina ei enää kestänyt, vaan
alkoi itkeä. Hän löi minua useaan otteeseen ja syytti kaiken
pilaamisesta. Yritin rauhoittaa häntä, mutta se onnistui vasta kun hän
oli saanut kaiken pahan olonsa purettua ulos. Me nousimme maasta
istumaan sille penkille. Koska sää oli muuttunut tuuliseksi ja
kylmemmäksi, niin ehdotin josko saattaisin hänen asunnolleen. Matkalla
sinne me kuitenkin riitaannuimme uudestaan. Löimme toisiamme ja saimme
kerrostalon ikkunoihin syttymään muutaman valon.

Painelin takaisin kämpilleni vihaisena elämälle. Kaikki tapahtunut
alkoi vaivaamaan, siis tulemaan päälle. Itkin itseni uneen viimein
murruttuani. Se kaikki olisi jo ollut liikaa, mutta se mitä seuraavana
päivänä oli - se tuhosi loputkin minusta.

Mä olin Akin asunnolla sen veljen kanssa jakamassa tuntoja, kun sain
puhelun. Se oli puolituttu samasta talosta missä Riina asui. Hän oli
viestin mukaan tappamassa itseänsä. Minä olisin kuulemma varmaan ainoa
joka voisi estää tragedian. Lähdin sieltä istumalta.

Minä menin kiireellä koko kaupungin läpi. Niin nopeasti, kun vain oli
mahdollista liikennevaloristeyksien ja muiden ihmisten muodostamien
esteiden läpi. En välittänyt huudoista joita sain, ainoa ajatus oli
ehtiä ajoissa sen kerrostalon luo, jonka katolla Riinan oli. Tultuani
paikalle, siellä oli jo muutamia ihmisiä katsomassa talon katolle. Mä
vain juoksin ne portaat ylös ja puolitutun talonmiehen avustuksella
olinkin pian katolla, katsomassa kattoluukusta häntä. Harjakatto jonka
laidoilta 6 kerroksen pudotus alas. Hän istui tukeutuen
ilmanvaihtuhormiin puolivälissä harjaa ja pudotusta.

"Ai ne kutsui sut tänne?"

"Niin.. älä tee mitään harkitsematonta!"

"En minä olekaan tekemässä mitään harkitsematonta. Tämä on mietitty
tarkkaan."

"Mä rakastan sinua! Ihan totta! Tule takasin sisään! Mä en voi elää
ilman sinua..!"

"En usko sinua enää. Kyllä säkin tiedät että sä vain tulet mun
perässäni.."

Silloin hän irroitti otteensa siitä putkesta ja alkoi liukumaan sateen
kastelemalla peltikatolla kohti reunaa. Olisin hypännyt itsekin
katolle, mutta minusta otettiin kiinni samalla sanoen ettei tässä
kahta raatoa tarvita. Kuulin kirkaisun, Riinan äänen ja näin miten hän
katosi reunan taakse. Mä vajosin siihen vintin lattialle vain
itkemään. En voinut muuta. Alhaalta kuului viesti, että olisi parempi
jos minä poistuisin siitä rakennuksesta takakautta. Edessä olisi liian
julma näky.

Jotenkin, en muista kuinka, päädyin takaisin kämpilleni. Kait mua
seuranneen Pasin saattamana? Lähdin hänen tukemana siitä suoraan
sitten Hämeenlinnaan. En pystynyt  olemaan Hyvinkäällä enää
hetkeäkään.

Olen nyt täällä viimein ymmärtänyt, ettei sillä ole mitään väliä että
kuinka vahva on. Ei millään muulla ole väliä, kuin sillä että osaa
nauttia elämästä. Pitäisikö minunkin tästä pikkuhiljaa alkaa
nauttimaan? Tästä tilanteesta, tästä tilasta. Aika vain on liian
lyhyt. Sillä kaikki kuolee lopussa. Silläkään ei ole mitään väliä että
odottaako kuolemaansa, se tulee ennemmin tai myöhemmin. Elämästä ei
voi pitää kiinni jos ei osaa. Taidan ehkä seurata Akin esimerkkiä ja
antaa itseni mennä alamäkeä.

Sain äsken puhelun. Isä on tullut ja nyt se muutto sitten pitää
suorittaa. olen hyvilläni siitä.



-----------------------------------------------------------------------

http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula


Linkit (1 kpl) yllä olevassa tekstissä: (varmat ensin)
<http://personal.inet.fi/koti/simo.pahula >
Kaikki otsaketiedot | Otsaketietojen selitykset
Tarkista osoitteen spahula@ijkk.fi toiminta
- Uusin tekstini : Liikanainen rakkaus - Simo Pahula <<<<<<
 10.12.2004
   \Re: Uusin tekstini : Liikanainen rakkaus - Juhani Laulajainen 12.12.2004